Obstruktiivinen eli ylähengitysteitä ahtauttava uniapnea on maailmanlaajuisesti yleinen sairaus, ja sen esiintyvyys kasvaa väestön ylipainon lisääntymisen myötä. Hoitamaton uniapnea lisää sydän- ja verisuonitautien riskiä, kognitioon liittyviä ongelmia, masennusta, tapaturmavaaraa ja jopa ennenaikaista kuolleisuutta. Suomessa on arvioitu olevan noin 300 000 diagnosoimatonta uniapneaa sairastavaa henkilöä, ja tämän joukon löytäminen on tärkeää.

Uniapnean riskiä lisäävät muun muassa miessukupuoli, ikääntyminen, liikapaino (kahdella kolmasosalla potilaista BMI on yli 25) sekä pienileukaisuus. Uniapnean merkkejä ovat kuorsaus, runsaslukuiset yli 10 sekunnin pituiset hengityskatkokset, yöhikoilu, levoton yöuni, aamupäänsärky sekä päiväväsymys. Uniapnea luokitellaan lieväksi, keskivaikeaksi tai vaikeaksi hengityskatkosten lukumäärän, unenaikaisen valtimoveren happipitoisuuden sekä potilaan oireiden perusteella. Keskivaikean ja vaikean uniapnean hoitoon suositellaan CPAP-laitetta, mutta lievää uniapneaa sairastavia, normaalipainoisia potilaita voidaan hoitaa uniapneakiskolla. Myös vaikeaa uniapneaa sairastavia potilaita voidaan hoitaa uniapneakiskolla, mikäli CPAP-laitteen käyttö ei onnistu. Uniapneakisko tuetaan hampaistoon; se siirtää alaleukaa eteenpäin, jolloin kieli seuraa mukana. Näin pyritään estämään nielun ahtautuminen ja parantamaan hapen virtausta keuhkoihin unen aikana.

Tässä väitöskirjatyössä selvitettiin julkisen perusterveydenhuollon uniapneapotilaiden sitoutumista kiskohoitoon sekä hoidon onnistumista pitkäaikaisseurannassa. Tutkimme myös kyselyn avulla hammaslääkärien käsityksiä uniapneasta ja sen hoidosta sekä heidän valmiuttaan seuloa diagnosoimattomia uniapneapotilaita vastaanotoilla. Lisäksi selvitimme painonnousun merkitystä uniapneakiskohoidon tehon kannalta.

Hoidon kulkua ja pitkäaikaisia tuloksia seurattiin 103 potilaan aineistossa vuosina 2010–2017. Aluksi potilaat kokivat hyötyvänsä hoidosta, mutta ajan kuluessa hoitovaste ja samalla sitoutuminen hoitoon heikkenivät monella tutkittavalla. Tämän vuoksi monen potilaan kiskohoitoon yhdistettiin muita uniapnean hoitomuotoja, kuten CPAP-hoitoa, asentohoitoa tai ravintoneuvontaa. Osa tutkittavista jäi kokonaan ilman uniapnean hoitoa. Tutkimuksessa ilmeni, että hammaslääkärit tunsivat uniapnean sairautena melko hyvin, mutta unilääketieteen tuntemuksessa esiintyi puutteita. Lisäksi tutkimuksessa havaittiin, että uniapneakiskohoidon teho heikkenee potilaan painonnousun myötä.

Yhteenvetona voidaan todeta, että pitkäaikaisessa hoidossa uniapneapotilaat tarvitsevat avukseen monen lääketieteen erikoisalan asiantuntijoita ja säännöllisiä kontrolleja, jotta hyvä hoitotulos säilyisi. Tämä vaatii kuitenkin nykyistä parempaa ammattilaisten yhteistyötä ja sujuvien hoitoketjujen luomista. Hammaslääkäreillä on suuri merkitys uniapneapotilaiden seulomisessa, ja ammattikunnan koulutusta unilääketieteestä on tarpeen lisätä. Potilaiden painonhallintaa tulisi myös tukea tehokkaammin, jotta uniapnea ei vaikeutuisi painonnousun vuoksi.

Väitöskirjatutkimus toteutettiin Helsingin yliopistossa.