Tutkimuksen tekemisen perusasetelmaan kuuluu todistusaineiston kerääminen asetetun hypoteesin tueksi. Objektiivisten mittausten ja tilastotieteellisten analyysien perusteella hypoteesi sitten joko todetaan oikeaksi tai se kumotaan. Ideaalitapauksessa saatuja tutkimustuloksia voidaan lopulta soveltaa vastaanotolle tulleiden potilaiden hoitoon. Mutta kertovatko objektiiviset mittaukset ja tilastotieteelliset arvot myös sen, onko hoito onnistunut?
Noin kuusi vuotta sitten perustin halitoosi-klinikan Amsterdamin ACTAn Parodontologian osastolle. Halitoosi-potilaiden hoito on erityisen monipuolista, mielenkiintoista ja palkitsevaa. Pahanhajuinen hengitys on usein vaivannut potilaita jo monia vuosia ennen kuin he uskaltavat ja osaavat etsiä apua vaivaansa.
Kerron yhdestä minua erityisesti koskettaneesta potilaasta. Eläkkeellä oleva mies saapui vastaanotolleni kollegan lähettämänä hieman vaivastaan hämillään. Potilas kertoi kärsineensä noin 40 vuoden ajan pahanhajuisesta hengityksestä ja välttäneensä suurimman osan elämästään intiimejä kontakteja, koska hän pelkäsi hengityksensä haisevan. Hengityksen pahasta hajusta ei todellakaan ollut mitään epäilystä – se oli ilmiselvää jo useamman metrin päähän.
Potilaan suusta löytyi useita syitä hengityksen pahaan hajuun: jopa 9 mm syvä ientasku, kehno suuhygienia ja erityisesti kielen pinnalla paksu kellertävä kate. Kielen pinnan vaalean punaista väriä ei ollut enää nähtävissä paksun katteen alta. Yhteisymmärryksessä aloitimme hoidon.
Potilaan saapuessa jälkikontrolliin suuhygienia oli hyvässä kunnossa ja parodontiitti oli hoidettu; myös hengityksen haju oli sosiaalisesti hyväksyttävällä tasolla ja rikkiyhdisteiden pitoisuudet olivat alle raja-arvojen. Potilas lähti vastaanotoltani todella huojentuneena, koska hoito oli onnistunut ja pahanhajuinen hengitys oli poissa. Noin kahden kuukauden päästä hän soitti ja halusi sopia uuden ajan halitoosi-klinikalle. Hoidon jälkeen hän oli ollut hyvin itsevarma ja hänellä oli jopa uusi naisystävä. Mutta nyt hengityksen haju oli taas alkanut vaivata häntä. Uudessa jälkitarkastuksessa, kuten myös sitä seuraavassa jälkitarkastuksessa, testit ja mittaukset osoittivat pahanhajuisen hengityksen olevan edelleenkin poissa. Vaikka objektiivisesti pahanhajuinen hengitys oli hoidettu, potilaan hoitoa ei selvästikään vielä ollut onnistuneesti saatu kokonaisvaltaisesti päätökseen.
Tämä potilas oli minulle hyvä muistutus siitä, mikä joskus tutkimusta tehdessä unohtuu. Testit, mittaukset ja numerot ovat tärkeitä ja kertovat paljon, mutta hoitotyössä hoidamme loppujen lopuksi potilasta – emme testituloksia, emme yksittäistä vaivaa tai yksittäistä sairautta.
Marja Laine
Kirjoittaja toimii hammaslääkärinä, tutkijana ja dosenttina Amsterdamin ACTA:ssa (Academic Centre for Dentistry Amsterdam, Alankomaat). Hän on Apollonian kirjeenvaihtajajäsen.
