Implanttiprotetiikan hoitotulokset ja ennuste ovat vuosikymmenten varrella parantuneet ja komplikaatiot vähentyneet, toteaa apulaisprofessori Julia Wittneben Bernin yliopistosta.

– Tämä johtunee paljolti materiaalien kehittymisestä ja siitä, että hammaslääkärit oppivat nykyään jo peruskoulutuksessaan ymmärtämään purentavoimien merkitystä rakenteiden selviytymiselle ja menestymiselle.

Haasteita kuitenkin riittää edelleen, ja etualueen implanttiprotetiikassa erityisesti keramian lohkeamiset ovat suuri ongelma.

Wittnebenin oma tutkimusryhmä on tunnistanut kaksi erityistä riskitekijää.

– Toinen niistä on koviin purentavoimiin liittyvä hampaiden attritio ja toinen useamman yksikön rakenteet.

Implanttikiinnitteisestä rakenteesta puuttuvat luonnonhampaan hermotus ja parodontaaliligamentin tuoma jousto. Tällöin potilas ei usein tunne, kun purentakontakti on liian voimakas. Tämä pätee erityisesti silloin, kun myös vastapurijana on implantti.

– Ihanteellista proteettista materiaalia ei toistaiseksi ole olemassa, joten hammaslääkärin täytyy arvioida potilaan purenta hyvin tarkasti ennen hoitoa ja tarkastaa se säännöllisesti.

Wittneben laati ITI:n (International Team for Implantology) konsensuslausuntoa varten meta-analyysin, jossa on verrattu ruuvi- ja sementtikiinnitteisten rakenteiden toimivuutta ja niissä ilmenneitä komplikaatioita jopa 10 vuoden seurannassa. Selviytymisluvuissa ei juuri ollut eroja, mutta teknisiä komplikaatioita ilmeni enemmän sementoiduissa rakenteissa. Sen sijaan lohkeamisia tapahtui enemmän ruuvikiinnitteisissä rakenteissa, ja vaikuttaa siltä, että ruuvikiinnityksellä voi olla tässä jokin rooli. Biologisia komplikaatioita eli infektioita esiintyi enemmän sementtikiinnityksen yhteydessä.
Wittneben suosittelee tutustumaan ITI:n konsensusraporttiin ja suositukseen sekä hyödyntämään myös ITI:n riskiprofiilia, jonka avulla kliinikko voi arvioida implanttiprotetiikan potilaskohtaisia riskejä.

Wittnebenillä on tiettyjä periaatteita, joita hän noudattaa omissa esteettisen etualueen proteettisissa hoidoissaan.

– Hampaanpoiston jälkeen odotetaan aina 6–8 viikkoa kudoksen paranemista, minkä jälkeen tehdään implantointi, ja implantin päälle asetetaan väliaikainen proteesi. Esteettisellä alueella käytämme aina luutason implantteja, koska ne antavat suuremman vapauden esimerkiksi muokata pehmytkudosta väliaikaisen kruunun avulla.

Pääsääntöisesti Wittneben suosittelee käyttämään hammaskantoista väliaikaista rakennetta pehmytkudoskantoisen sijaan, jotta pehmytkudos saa parantua rauhassa. Poikkeuksena on tilanne, jossa esimerkiksi papillaa halutaan muokata tai estää romahtamasta käyttämällä ylimuotoiltua väliaikaista rakennetta.
Koska keramia lohkeaa purennassa herkästi, hammasteknikon on pystyttävä tekemään rakenne riittävän paksuina kerroksina. Lisäksi rakenteelle on tärkeää luoda stabiilit olosuhteet. Wittneben yleensä käyttää itse etualueella yksilöllistä zirkonia-abutmenttia tukemaan päällirakennetta.

– Tällainen hoito toki tulee potilaalle kalliiksi, eikä kaikilla ole siihen mahdollisuutta.

Onneksi kallein vaihtoehto ei ole ainoa vaihtoehto. Wittneben on laatinut myös meta-analyysin siitä, miten tyytyväisiä potilaat ovat implanttikantoisten rakenteidensa estetiikkaan. Tulokset olivat varsin hyvät: potilaat antoivat proteesihampailleen VAS-asteikolla (Visual Analogue Scale) arvosanan 90/100 ja peri-implanttialueen pehmytkudoksen estetiikalle arvosanan 84,7/100.

Wittneben uskoo myös pinkin posliinin uuteen tulemiseen.

– Pinkki posliini on lupaava mahdollisuus kaikkein hankalimmissa tapauksissa: niissä, joissa potilaalta puuttuu useita hampaita ja kudospuutos on laaja.

Lähde: Professori Julia Wittnebenin luennot ”Modern treatment concepts in Implant Prosthodontics” ja ”Prosthetic aspects” Apollonia Symposiumissa 17.3. ja 18.3.2022.