Learning, Culture and Social Interaction -lehdessä julkaistun artikkelimme aineistona hyödynnettiin autenttisia Suomessa ja Kiinassa videoituja tilanteita lasten hammashoitokäynneistä. Videoissa keskityttiin erityisesti niihin käynteihin (n = 20), joissa 6–12-vuotiaat lapset vastustivat tai osoittivat negatiivisia tunteita toimenpidettä kohtaan.
Tutkimusmenetelmänä käytimme laadullista vuorovaikutuksen analyysiä. Tarkastelimme, miten vastaanotolla olleet aikuiset (hoitajat, lääkärit ja lasten vanhemmat) vastasivat potilaiden tunneilmaisuihin, erityisesti itkuun, ja miten erilaiset vastaamisen tavat vaikuttivat toimenpiteen etenemiseen.
Tunnistimme tunnesosialisaatiokoreografioita (emotion socialization choreographies), jotka viittaavat osallistujien yhteistoiminnassa ja multimodaalisesti rakentuviin vuorovaikutustapoihin, joilla aikuiset muokkaavat sitä, mitä lapsien pitäisi toimenpiteiden aikana tuntea. Keskityimme erityisesti puheen kautta välittyviin tunnetoteamuksiin, jotka ennemminkin ilmoittavat kuin kysyvät lapselta, mitä hänen tulee tuntea (esimerkiksi ”se ei satu ollenkaan”). Lisäksi tutkimme, miten tunnetoteamukset tapahtuivat samanaikaisesti erilaisten kosketusten kanssa.
Havaitsimme, että tunnesosialisaatiokoreografioissa yhdistyivät usein sekä kontrolloiva että empaattinen puheen sisältöjen, äänenpainojen sekä kosketuksien sävy. Koreografioiden puheeseen sisältyi usein myös hiljainen viesti, joka liittyi kulttuuri- ja instituutiokohtaiseen sopivaan tunnekäytökseen, esimerkiksi kykyyn kontrolloida omaa kehoaan, mikä puolestaan liitettiin moraaliin, esimerkiksi ”hyvänä poikana olemiseen” (being a ”good boy”). Samalla kun potilaalle puhuttiin, hänen kehoaan saatettiin koskettaa jopa keskenään ristiriitaisin tavoin joko pitämällä kiinni kontrolloivasti tai silittämällä empaattisesti.
Havaitsimme, että tunnekokemusta väheksyvät toteamukset eivät välttämättä edistäneet toimenpiteen sujumista, vaikka niihin olisi ollut yhdistettynä empaattinen äänensävy ja empaattinen kosketus. Esimerkkinä analysoimme tapauksen, jossa suomalaisella vastaanotolla potilas sulki suunsa, eikä enää avannut sitä, vaikka hammaslääkäri oli juuri vakuuttanut, että ”ei se satu ollenkaan”.
Toisaalta huomasimme, että empaattiset sanat, äänenpainot ja kosketus saattoivat validoida potilaan kokemusta ja antaa hänen tunneilmaisulleen tilaa. Artikkelin lopussa pohdimme, miten aikuisten ristiriitaisena tehtävänä − niin hammaslääkärin vastaanotolla kuin muutenkin elämässä − on tehdä lapsen tunnekokemus ymmärrettäväksi. Parhaimmillaan aikuisen rooli on ”paimentaa (lapsen) tunteita” (shepherding emotion), eli ei määritellä tai kieltää niitä, vaan lempeästi luoda tunteille kulttuuriin ja institutionaaliseen kontekstiin sopivat raamit.
Shepherding the emotion: Embodied socialization of emotion in pediatric dental interactions
Katila, J., Guo, E., & Cekaite, A. (n.d.)
Learning, Culture and Social Interaction