Puhelin pirahtaa. Toimittaja lehdestä x soittaa, kertoo tekevänsä juttua hammaslääkäripelosta, sanoo kuulleensa minun olevan alan asiantuntija ja kysyy, voisiko haastatella. Tottahan toki kerron hammashoitopelosta oikein mielelläni, kunhan vain sopiva aika löytyy, vastaan, ja pyydän laittamaan kysymyksiä etukäteen sähköpostilla, jotta voin valmistautua haastatteluun.
Tuntuu mukavalta, että joku on kiinnostunut rakkaimmasta tutkimusalastani. Kuka tahansa minua vähänkin tunteva tietää, että tästä(kin) aiheesta voisin keskustella monisanaisesti ja pitkään. Toisaalta kokemuksesta tiedän, että toimittajaa kiinnostavat usein vain tietyt asiat: kuinka moni pelkää, miksi jotkut pelkäävät ja miten pelkoa voidaan hoitaa. Lisäksi hänen pitäisi pystyä tiivistämään monisanaiset vastaukseni rajattuun merkkimäärään ja välittämään tutkimustulokset ymmärrettävästi ja silti oikein.
Se, mikä minulle tutkijana on uutinen, ei välttämättä kiinnosta toimittajaa. Kuinka saisin selkeästi ja yksinkertaisesti selitettyä toimittajalle sen, miten tärkeä mielestäni oli suomalaisten yli 30-vuotiaiden aikuisten keskuudessa tehty havainto, että yli 65-vuotiailla pelkäävillä oli liki 9 kertaa suurempi todennäköisyys jättää käymättä hammashoidossa kuin ei-pelkäävillä, kun taas nuorimmassa ikäluokassa pelon ja käynnin välistä tilastollisesti merkitsevää yhteyttä ei löytynyt. Lause kun on jo tällaisenaan hengästyttävää luettavaa. Helpompaa olisi käyttää tieteen eksaktia kieltä, jossa muutamin numeroin ja symbolein tieto välittyy tarkasti.
Mietin myös, haluaako tämäkin toimittaja vahvistuksen siitä, että naiset pelkäävät hammashoitoa useammin kuin miehet. Se ei ole minulle eikä muille alan tutkijoille uutinen. Se taas on, että vauvaa odottavissa perheissä naisten hammashoitopelko näyttäisi muuttuvan eri tavoin kuin heidän miestensä. Mutta miten kertoa toimittajalle, joka mahdollisesti innostuu asiasta yhtä paljon, että valitettavasti tästä ei oikein voi tehdä suurta otsikkoa. Ryhmämme julkaisemat tulokset kun ovat vasta alustavia ja melko pienestä aineistosta. Emmekä ole edes aivan varmoja siitä, ovatko erot hammashoitopelossa kliinisesti merkittäviä vaikka tilastollisesti merkitseviä ovatkin.
Tässä vaiheessa ajatuskulkuani rupean miettimään, miksi suostuin. Olisin voinut kieltäytyä muihin kiireisiin vedoten ja toivoa, että joku muu tutkimusryhmästämme jaksaa ja ehtii ottaa haasteen vastaan. Mutta toisaalta, jos me tutkijat emme edes yritä kertoa tutkimustuloksistamme ja niihin liittyvästä monisäikeisyydestä, asiantuntijan paikan ottavat muut. Jos äänessä ovat vaikkapa vain verkossa kirjoittavat henkilöt, joilla on enemmän intoa kuin tietoa, näkökulmat voivat helposti kapeutua liikaa: hammashoitopelko on vain ikävien hammaslääkäreiden aiheuttamaa, ainut hoito on nukutus, paras tapa saada lapset harjaamaan hampaansa on pelotella heitä sillä, että poraaminen sattuu.
Onneksi muistan taas sen, miksi on tärkeää antaa asiantuntijuutensa käyttöön silläkin riskillä, ettei sanoma välity ihan sellaisenaan. Samoin muistuu mieleen sekin, että lukuisista toimittajista vain yksi on vuosia sitten jättänyt tekstinsä tarkistuttamatta minulla. Kaikki muut ovat muokanneet monisanaiset tarinani häkellyttävän ymmärrettävään muotoon. Varaan haastattelulle reilusti aikaa kalenteriini ja päätän, että meillä on yhteinen tavoite: pelko pois.
Satu Lahti
Kirjoittaja työskentelee sosiaalihammaslääketieteen professorina Turun yliopistossa ja on terveydenhuollon erikoishammaslääkäri. Hän on Suomen Hammaslääkäriseura Apollonian puheenjohtaja.
