Viime aikoina vastaanotolleni sairaalassa on kerääntynyt 65–85 vuotiaita potilaita, joilta on poistettu yksittäinen hammas, mutta yllättäen poistokuoppa ei olekaan parantunut tai sitten hampaat vaan ovat laajalta alueelta voimakkaasti puruarat ja leukakipu estää jopa nukkumisen. Kun käyn läpi anamneesia: Taustalta muiden sairauksien lisäksi löytyy tyypillisesti joko luustoon metastasoitunut syöpä tai osteoporoosi, jonka hoitoon potilas on saanut tai saa parhaillaan luustolääkettä.
Miksi potilas oireilee?
Suulla ja hampailla on iso merkitys myös ikääntyvälle kansalaiselle. Huolimatta vakavasta perustaudista potilasta kyllä kirpaisee, kun kerron hoidon vaativan viiden hampaan ja alueella olevan sillan poiston, jotta nekroosissa oleva luualue saadaan puhdistettua ja peitettyä pehmytkudoksella. Vaikeimmassa tapauksessa olemme joutuneet katkaisemaan palan alaleuasta pois ennen kuin potilas saatiin kivuttomaksi. Onneksi potilaat ovat ainakin tähän asti ymmärtäneet, että luustolääkitykseen on aikanaan ollut jokin syy – nyt pyritään hoitamaan ja minimoimaan aiheutunut vaurio mahdollisimman hyvin.
Kivuliaat potilaat näyttävät pääsevän hoitoon kohtuullisen nopeasti. Sen sijaan huonosti paranevaa ja märkivää poistokuoppaa on parhaimmillaan seurattu yli 2 vuotta tunnistamatta taustalla olevaa syytä – luun hajoamiseen vaikuttavaa lääkitystä. Tämä ei tietenkään ole hyvä asia, varsinkaan jos potilaalla on vaikkapa sydänläppäproteesi muiden sairauksien lisäksi.
Lääkäreiden ja hammaslääkäreiden yhteistyötä tarvitaan
Mitä asialle sitten voitaisiin tehdä? Olemme yhdessä ortopedien ja endokrinologian asiantuntijoiden kanssa laatineet hoitosuosituksen, joka tuli Terveysportin etusivulle viime viikolla luettavaksi. Suosituksen ydin on ennaltaehkäisy eli suunterveyden varmistaminen ennen luustolääkityksen aloittamista. Terveysportin ja Hammaslääkärilehden kautta viestiä viedään näkyville luustolääkkeitä määrääville lääkäreille ja toisaalta hammaslääkäreille, joiden tehtävänä on hampaiston saneeraus tarvittavissa määrin.
Suositus osaltaan lisää hammaslääkärien työmäärää ja vastuuta mutta toisaalta korostaa sitä, että suu ei ole mikään erillinen sangossa kannettava kasa hampaita, vaan olennainen osa ihmisen kehoa, jonka terveyteen tässä tapauksessa pitää paneutua erityisen huolellisesti. Kyseessä oleva potilasryhmä on ikärakenteeltaan sellaista, että vuosittainen käynti hammaslääkärin vastaanotolla toimii erinomaisena tilaisuutena varmistaa myös suun limakalvojen terveys. Positiivisena näen senkin, että yhteistyö potilaan perussairautta hoitavien lääkäreiden ja suun alueen terveydestä vastaavien lääkäreiden välillä lisääntyy.
Lupa poistaa hampaita
Kuten yleensäkin, tieto lisää tuskaa. Tässä tapauksessa suunterveyden ammattilaisten tehtävänä on jatkossa kysyä myös potilaan aiemmin käyttämästä lääkityksestä, koska erityisesti bisfosfonaattien puoliintumisaika luustossa on pitkä ja siten lääkeainepitoisuus leukaluussa voi olla edelleen korkea vaikka lääkitystä ei enää pariin vuoteen olisikaan ollut käytössä. Saneerauksessa on haasteellisinta miettiä hampaiden ennustetta. Voin kuitenkin vakuuttaa, että epäilyttävän hampaan poisto ennen luustolääkitystä on paljon parempi vaihtoehto sekä potilaalle että kollegalle kuin myöhemmin lääkityksen aikana tai sen jälkeen tehdyn kirurgisen toimenpiteen aiheuttaman märkivän ja sekvesteroituvan leukaluun hoito.
Ja lopuksi: Jokainen potilas on yksilö, jolla on oma sairaushistoriansa. Leukanekroosipotilaita ei vielä ole paljon mutta jokainen tapaus on yksilön kannalta ongelmallinen ja ehkä ehkäistävissä!
Jari Kellokoski
Kirjoittaja on dosentti ja toimii TAYS:n suu- ja leukakirurgian ylihammaslääkärinä 30.6.2015 saakka ja 1.7.2015 alkaen KYS:n Suu- ja leukasairauksien klinikan ylihammaslääkärinä.
