Gingiviitti ja parodontiitti ovat yleisimpiä terveysongelmia Suomessa. Ientulehdusta esiintyy 74 %:lla 30 vuotta täyttäneistä ja syventyneitä ientaskuja 64 %:lla. Vaikean parodontiitin esiintyvyys lisääntyy iän myötä siten, että ilmaantuvuus kasvaa jyrkästi 20:n ja 40 ikävuoden välillä. Riski sairastua vaihtelee yksilöllisesti. Iensairauksille altistavat paitsi perinnölliset tekijät, myös huono suuhygienia, epäterveelliset elämäntavat, tupakointi, yleissairaudet ja niiden hoitoon käytettävät lääkitykset sekä miessukupuoli.

Tässä nelivaiheisessa tutkimuksessa tarkasteltiin, miten parodontiittia sairastavan potilaan omahoitoa ja motivaatiota voidaan tukea. Tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa todettiin, että suuhygienistit (n = 222) kokevat potilasohjauksen tärkeäksi osaksi työtään, mutta toiminnan potilaslähtöisyydessä ja potilaan voimavaraistumisen tukemisessa on vielä kehitettävää. Toisessa vaiheessa selvitettiin, miten suuhygienistit ja hammashoitajat (n = 28) suhtautuvat transteoreettiseen muutosvaihemalliin pohjautuvaan ohjausmenetelmään, joka opetettiin heille osana tutkimusta. Suunhoidon ammattilaiset suhtautuivat menetelmään myönteisesti ja kokivat koulutuksen lisäävän omaa motivaatiotaan, näyttöön perustuvaa tietouttaan ja ammattitaitoaan.

Tutkimuksen kolmannessa vaiheessa tehty systemaattinen kirjallisuuskatsaus osoitti, että käyttäytymistieteellisiin menetelmiin perustuvat ohjausmenetelmät voivat lisätä sekä potilaan sitoutumista hoitoon että hänen suunterveyttään.

Lopuksi tutkittiin, miten motivoivaan haastatteluun perustuva ohjausmenetelmä vaikuttaa parodontiittia sairastavien aikuisten (n = 28) suunterveyteen ja omahoitoon. Tutkimus tehtiin satunnaistettuna kontrolloituna kliinisenä tutkimuksena siten, että osa suuhygienisteistä koulutettiin hyödyntämään ohjauksessaan motivoivaa haastattelua, kun taas osa toteutti asiantuntijalähtöistä ohjausta.

Motivoivaan haastatteluun perustuva potilasohjaus näytti parantavan potilaiden omahoitoa sekä suunterveyttä enemmän kuin asiantuntijalähtöinen ohjaus. Suunterveyden parantumista arvioitiin ienverenvuodon, ientaskusyvyyden ja kliinisen kiinnityskudostason perusteella. Potilaat saivat myös arvioida suuhygienistien kommunikointitaitoja. Sekä koe- että kontrolliryhmään kuuluneet potilaat arvioivat nämä taidot hyviksi. Koska tutkimuksen otoskoko oli pieni, saatuja tuloksia voidaan pitää vain suuntaa antavina.

Suuhygienistien ja hammashoitajien koulutus tätä tutkimusta varten toteutettiin samalla tavoin kuin työpaikkakoulutukset yleensä, joten näyttää siltä, että lyhytkin perehdytys käyttäytymistieteellisiin menetelmiin voi lisätä ohjauksen potilaslähtöisyyttä ja sitä kautta tukea potilaan motivaatiota ja omahoitoa. Ammattilaisen oma kehittyminen uuden menetelmän käytössä voi tapahtua vaiheittain, omaan toimintaan luontevasti soveltaen.

Tutkimus toteutettiin Turun yliopistossa. Viimeisen vaiheen aineistonkeruu tehtiin yhteistyössä Turun kaupungin suun terveydenhuollon kanssa.