Muovipaikkojen kestävyyden kannalta sidosaineen ja dentiinin muodostaman hybridikerroksen säilyttäminen on tärkeää. Dentiinisidosta tulisi suojata hydrolyyttiseltä ja entsymaattiselta hajoamiselta. Viime vuosina onkin tutkittu paljon erityisesti sitä, voitaisiinko sidoksen kestävyyttä parantaa estämällä dentiinissä ilmenevää proteaasiaktiivisuutta.

Toisaalta on pyritty parantamaan myös sidosaineiden kulkeutumista syvemmälle dentiiniin.

Dimetyylisulfoksidi (DMSO) on polaarinen, aproottinen liuotin, joka liuottaa sekä polaarisia että ei-polaarisia yhdisteitä. Sillä on lisäksi kyky tunkeutua biologisiin pintoihin, kuten dentiiniin. Tämä väitöskirjatyö perustuu neljään osatyöhön, joissa tutkittiin DMSO:n vaikutusta dentiinisidoksen kestävyyteen. Toisena tavoitteena oli löytää DMSO-pitoisuus, jota voidaan käyttää sidosaineessa ilman haittavaikutuksia.

Tutkimuksessa DMSO:ta käytettiin dentiinin esikäsittelyaineena ja pyrittiin arvioimaan käsittelyn vaikutuksia sidoksen kestävyyteen. Lisäksi selvitettiin, miten hyvin DMSO tunkeutuu dentiiniin. Tutkimuksessa myös lisättiin DMSO:ta hydrofobisiin ja hydrofiilisiin sidosaineisiin. Tarkoituksena oli arvioida, vaikuttaako DMSO sidoksen mekaanisiin ja fysikaalisiin ominaisuuksiin tai sytotoksisuuteen.

Tulokset osoittivat, että kun dentiinin esikäsittelyaine sisältää 1–5 tilavuusprosenttia DMSO:ta, sidoksen kestävyys ja laatu paranevat, samoin kuin pienimolekyylisten monomeerien (HEMA) kulkeutuminen dentiiniin. Tulosten perusteella DMSO:n lisääminen sidosaineisiin ei vaikuttanut heikentävästi niiden mekaanisiin tai fysikaalisiin ominaisuuksiin.

Tutkimuksen perusteella DMSO:ta siis voidaan käyttää dentiinin esikäsittelyaineena sidoksen kestävyyden parantamiseksi. Lisäksi osoittautui, että kun DMSO:ta lisätään sidosaineisiin korkeintaan 1 painoprosentti, sidosaineiden mekaaniset tai fysikaaliset ominaisuudet eivät heikkene. DMSO ei myöskään ole sytotoksinen, jos sitä on lisätty hydrofobisiin sidosaineisiin korkeintaan 1 ja hydrofiilisiin sidosaineisiin korkeintaan 0,1 painoprosenttia.

Väitöstutkimus tehtiin Turun yliopistossa.